Pulsar: Halloween (1977)

Kaikki pulsarit ovat valtaisan tiiviiksi pakkautuneita tähdenjäänteitä, joiden magneettikentät lähettävät energiaa avaruutta pyyhkivien keilojen muodossa. Kaikki eivät ole kuitenkaan samanlaisia. Monet pyörähtävät akselinsa ympäri noin kerran sekunnissa, mutta toiset hosupetterit yltävät jopa yli kuuteensataan kierrokseen sekunnissa. Useimmat sykähtelevät energiaansa radiotaajuuksilla. Toiset sen sijaan sieppaavat kaksoistähdestään virtaavan aurinkotuulen, niin että kaasu kuumenee neutronitähden magneettinavoilla miljoonien asteiden röntgensäderoihuiksi. Jotkin pulsarit sykähtelevät jopa näkyvän valon kapealla kaistaleella, ja muutamat harvat yltävät aina gammasäteiden äärimmäisen lyhyille aallonpituuksille. Neutronitähtien lisäksi myös valkoinen kääpiö voi päästä avaruuden majakaksi.

Myös Ranskan Pulsar-yhtye joutui käsittelemään samanlaista tyylillistä moninaisuutta luodessaan kolmannen albuminsa. Yhtyeen viisi jäsentä havaitsivat, että jokaisen jäsenen musiikkimaku olikin aika erilainen kuin muiden. Samaan aikaan levy-yhtiö CBS kärtti pikaisesti uutta albumia vasta kiinnittämältään bändiltä. Pulsar vastasi haasteeseen tarinallisella konseptialbumilla, joka puristi yhtyeen erisuuntaiset näkemykset entistä tiukempaan sinfoniseen formaattiin ja tiivisti sen avaruudelliset ja aavemaiset sävyt goottilaisromanttiseksi tunnelmoinniksi. Näin syntyi Halloween (1977).

Pulsar laventaa edellisen albumin The Strands of the Future (1976) nimikappaleen 20-minuuttisen rakenteen kahdeksi levypuoliskon mittaiseksi sarjaksi, jotka ajan progressiivisten ihanteiden mukaisesti koostavat yhdeksän nimettyä sävellystä enemmän tai vähemmän yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Varsinainen tarinallisuus jää kuitenkin tunnelman jalkoihin. Albumin pussiin painettiin outo ja hieman makaaberi tarina pikkutytön mielikuvituksellisesta matkasta kuoleman rajoille nimeämättömän kumppanin kanssa. Matka osoittautuukin lopulta mielikuvitukseksi, ja kumppani taas osoittautuu napiksi! Musiikki kuvaa vapaammin matkaa jonnekin tuntemattomaan. Taustatarina on pikemminkin tekosyy kirjoittaa tummasävyistä ja paikoin aavemaista romanttista musiikkia. Nimi Halloween valittiin sekin enemmän soinnin kuin merkityksen vuoksi.

Tärkeintä albumissa on sävellysten ja ennen kaikkea sointien rikkaus. Kerrankin yhtye sai käyttöönsä ajalleen huippuluokan studion ja pääsi käyttämään sitä luovasti siihen, mikä sille ominta on eli tunnelman luomiseen. Lisäksi mukaan otettiin ulkopuolisia soittajia ja laulajia laventamaan sointipalettia entisestään.

Sävellyksen aloittavan ”Halloween Songin” laulaa lallattaakin lapsisopraano, ja säestyksenä on ainoastaan flyygeli. Klassistyylistä lastenlaulua käytetään kuin soittorasia-aihetta monissa kauhuelokuvissa, eli kuvaamaan viattomuutta, jonka takana vaanii jokin paha tai yliluonnollinen. 36 minuuttia myöhemmin albumin päättää jousisyntetisaattorin dominoima ”Time” ja äänessä on tällä kertaa vieras aikuinen kaiun eteerisesti etäännyttämänä. Vastapareista lapsi – aikuinen ja akustinen – synteettinen muodostuu pylväät, joiden päälle on hyvä pystyttää draaman kaari. Lisäksi juuri nämä taidemusiikkivaikutteiset johdanto ja loppunäytös kuuluttavat Gustav Mahlerin vaikutusta. Mahlerin musiikki ainoana puhutteli kaikkia Pulsarin muusikoita ja toimi yhdistävänä innoittajana albumille. Mahlerin suurelliset soitinnukset, rikas sointivärien käyttö, yritykset sulauttaa erilaisia ”matalia” ja ”korkeita” musiikkityylejä, vahva kerronnallisuus ja usein ahdistuneen romanttinen tunteenpalo ovat olleet myös Pulsarin reseptikirjassa Halloweentehdessä.

Sinfoninen syvyys saavutetaan toisaalta äänenvärien ja sointiyhdistelmien, toisaalta albumin rakenteen kautta. ”Tired Answerin” alkuosassa Jacques Roman soittaa kauniin monitulkintaista mollimelodiaa mellotronin nauhoitetuilla huiluilla Roland Richardin jousisyntetisaattorin säestäessä lämpimillä matoillaan ja akustisen kitaran helähtäessä väliin. Yhdistelmä on upea hybridi ”aitoa” ja synteettistä sointia. Tämän jälkeen mellotroni vaikenee, ja puhaltimet ovat lopulla albumilla Richardin aito huilu ja klarinetti. Samalla albumi keksii loputtomasti keinoja tehdä akustisista instrumenteista kuten vibrafonista vieraankuuloisia ja saada analogiset syntetisaattorit kuulostamaan orgaanisilta.

Kitaristi Gilbert Gandilin laulu on ollut aina Pulsarin Akilleen kantapää, mutta nyt se on kääritty sentään kunnon villasukkaan. Kun laulu vihdoin alkaa noin 15 minuutin kohdalla, Gandilin hennosti henkivää ranskanenglantilaista ilmaisua tuetaan eteerisellä kaiulla ja kuoromaisella kerrostamisella. Laulujaksot ovat yleisesti hitaita ja niiden lyyrisyyttä hieman rokottaa resitatiivinen melodisten koukkujen välttely.

Vastapainoksi ”Tired Answers” tykittää tiukkaa 5-jakoista fuusiogroovea ja spacerockin kromaattisen haamuilun täyttämää kosketinsoitintulitusta. Äänimaailma on täälläkin luotu vaivaa säästämättä: Gandilin kitara ärjyy ja murisee syvässä avaruudessa ja Michel Massonin kalahtavaa bassoriffiä myöten kaikki on tehostettu tai syntetisoitu kylmäävän vieraaksi. Albumin B-puolen huipennus ”Fear of Frost” varioi samoja elementtejä. Siinä Roman tavoittelee myös B-luokan kauhu- ja tieteiselokuvan sävyjä soittamalla kvintin alalla syöksyviä syntetisaattoriglissandoja noin kilometrin levyisellä vibratolla.

Tällaisella symmetrialla Pulsar luokin tunnetta kokonaisuudesta, ei niinkään perinteisellä teemojen kehittelyllä. ”Colours of Childhoodin” loppuosassa Gandilin ahdistuneen valittavaa sähkökitarasooloa saattelee Berliinin-koulukunnan sykkivä syntetisaattoritausta. B-puolella sen vastineena on albumin ainoa perinteisesti Camelin tai Pink Floydin lyyrisyyttä tavoitteleva instrumentaalisoolo, jossa kaksi sähkökitaraa ja klarinetti kehittelevät vuoroin edellisen osan ”Lone Fantasy” melodiaa. Eri sävellykset yhdistyvät toisiinsa konseptialbumien hyväksi todetulla tekniikalla, eli taitavilla leikkauksilla ja erittäin sulavilla ristihäivytyksillä. Muuttuva mutta silti yhtenäinen sointimaailma tasoittaa loput erilaisten tyylien ja sävellysten saumoista.

Äänenvärien ja -lähteiden kontrasteilla avitetaan myös kerrontaa. Kristallinkirkas 12-kielinen kitara ja piano ovat viattoman lapsuuden ääni ”Colours of Childhoodissa”. Todellisuuden väistyessä soitinnus muuttuu sähköisemmäksi ja elektroniseksi, niin että ”Sorrow in My Dreamsissa” jopa Victor Boschin harvat rummuniskut räksähtävät kaiun vääristäminä kuin synteettisessä hautaholvissa. Boschin elektronisesti käsitellyt lyömäsoittimet hallitsevat ”Lone Fantasyn” alun äänikuvaa yhdessä aavemaisesti huohottavien lauluäänikenttien kanssa. Pulsar on hetken kuin Györgi Ligeti yrittämässä singlelistoille. Tällä synkimmällä hetkellä perinteinen sointuharmonia luhistuu ja melodinen liike hiipuu hapuiluksi vellovassa pimeydessä.

Kun aurinko nousee ja lumous hellittää, ”Dawn over Darkness” siirtyy kohti toiveikkaampaa H-duuria ja soitinnus muuttuu pitkälti akustiseksi tai sähkökitaran kohdalla heleämmän laulavaksi. Ylimaallisuus ja ihmeellisyys ovat koodautuneet nimenomaan synteettisiin äänimaailmoihin. Niinpä ei tunnu sopimattomalta, että osa ”Colours of Childhoodin” ja ”Sorrow in My Dreamsin” äänellisistä aiheista palaa muokattuna ”Dawnin” jatkuessa. Ne vain kuvaavat nyt luonnon ihmeellistä loistoa ja elämään heräämisen lähes maagista helpotusta.

Silti Pulsarin sävellys säilyttää tonaalisuutensa puolella koko ajan monitulkintaisuutensa, jota sitäkin voisi ehkä pitää mahlerilaisuutena. ”Misty Garden of Passion” toistaa alun kuvioita nyt aidon sellon ja vesimäisten kosketinsointien yhdistelmällä. Se aaltoilee epävarmasti H-duurin ja -mollin väliä, kunnes lopulta huipentuu F-duuriin. Kuitenkin ”Fear of Frost” tempaisee sen mukaansa vielä kerran A-mollin modaaliseen matkustukseen. Jopa ”Time” päättyy vaisun epätäydellisen tuntuisesti C-duurisointuunsa, kuin ilmaistakseen, ettei todellisuus olekaan niin turvallisen vakaa kuin miltä näyttää.

Halloween on myös rikkaampi kuin miltä se ensikuulemalta vaikuttaa, varsinkin jos odottaa edellisen levyn kaltaista perinteisempää progea. Albumin omaperäinen sinfoninen rock muodostaa mielestäni yhden lajinsa parhaista edustajista ranskalaisen progen historiassa, ja sen yltiöromanttinen mutta ei imelä tunnelma hakee vertaistaan. Se on Pulsarin taiteellisesti voimakkain sykähdys. Yhtyeen kolme ensimmäistä albumia näyttävätkin, miten pitkälle Pulsar kehittyi vain vajaassa kolmessa vuodessa. Nuo kolme albumia muodostavat rikkaan kokonaisuuden. Pulsar kuitenkin julkaisi vielä toiset kolme albumia, ja ne sykkivät hyvin erilaisiin tahteihin kuin tämä 70-luvun klassinen kolmikko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s