Quaterna Réquiem: Velha Gravura (1990)

Vuonna 1990 pärähti poikien progeklubille poikkeuksellisesti ensilevytykset kahdelta naiskosketinsoittajien johtamalta yhtyeeltä. Nämä olivat Naomi Miuran Rosalia Japanista ja Elisa Wiermannin Quaterna Réquiem Brasiliasta. Klassisen koulutuksen saanut Wiermann ja hänen samalla tavoin musiikkia opiskellut rumpaliveljensä Cláudio Dantas perustivat Quaterna Réquiemin yhdistämään intohimonsa sekä rockiin että taidemusiikkiin. Velha gravura onkin perinteistä instrumentaalista sinfonista progea, jota Wiermannin sävellysten ja soiton lisäksi hallitsee Kleber Vogelin taidokkaasti ja sävykkäästi soittama viulu. Myös kitaristi Jones Júnior lisää paikoin perinteiseen rockkokoonpanoon alttoviulua.

Wiermann ei ole Wakeman-tyylinen soolohirmu, Emersonin kaltainen kokeilija eikä Banksin tasoinen lauluntekijä, vaikka näiden jäljillä asteleekin. Hän tekee ammattimaista, melko lyyristä perussinfonista rockia, jonka rytmejä ja melodioita maustetaan lievillä eteläamerikkalaisilla aineksilla ja pidennetään vain lievästi jazzmaisella sooloiluilla (erityisesti ”Aquartha”). Nimikappaleessa hän rakentaa yli 10-minuuttista kaarta vaihtelemalla hitaita kosketinsoitinalkusoittoja, nopeampia poikkeusjakoisia bändijaksoja ja kaikkia kolmea sooloinstrumentalistia työllistäviä sooloja, jotka pituudestaan ja vauhdikkuudestaan huolimatta pysyvät yleensä diatonisen melodisina. Hän siis rakentaa taitavasti perinteen päälle ja kokoaa tutuista aineksista sulavasti toimivia kokonaisuuksia ilman hirveän omaperäisiä tai suuria ideoita. Yhtye toteuttaa ne energisesti ja dynaamisesti.

Wiermannin vaikutteet ovat kyllä paikoin turhankin pinnassa. Nimikappaleen keskiosa on rakennettu ottamalla Camelin ”Rhyader Goes to Townin” (1975) kuhisevat murtosoinnut, toistuva melodinen sekvenssi ja laskeva sointukierto (joskin viimeksi mainittu hieman muokattuna). Tämä sitten yhdistetään muuhun materiaaliin. Pianon hallitseman ”Tempestaden” pulppuavat ostinatot sekä sekstipainotteiset harmoniat tuovat paikoin mieleenRenaissancen sekä Claude Debussyn La cathédrale engloutien, jolla rennarit kehystivät oman sävellyksensä ”At the Harbour” (1973) (huomaa samanlainen mereen ja myrskyyn liittyvä kuvasto kaikissa kolmessa teoksessa). Nimensä mukainen kosketinsoitintykitys ”Toccata” on täynnäThe Nicen, Tracen ja monen muun progebändin rakastamia bachismeja. Jopa pianon ja viulun klassista konserttoa muistuttavan ”Madrugadan” sydäntä särkevän kaunis viulumelodia kuulostaa tutulta, joskaan en osaa sanoa mistä. Hieman Camel-henkinen on myös levy ainoa kitaravetoinen kappale, Júniorin akustisvoittoinen sekä paikallisen kansanmusiikin melodiikasta ja tanssimaisuudesta ammentava ”Ramoniana”. Asiaa auttaa vielä, että sovitus on rakennettu klassisen kitaran ja viulun lisäksi vierailevan muusikoiden soittamien huilujen ja oboen varaan. Tämä aloituskappale poikkeaa melko paljon levyn muusta tarjonnasta, samoin kuin Vogelin säveltämä päätöskappale, hieman jazzmaisempi ”Elegia”. [1]

Progressiivisen rockin alkavaa uutta aaltoa 90-luvun alussa leimasikin matkiminen ja tietty mielikuvituksen puute. Seitsemänkymmentäluvun suurimmat englantilaiset progeyhtyeet imivät vaikutteita ennakkoluulottomasti ja usein vaistomaisesti kaikenlaisesta musiikista ympärillään, niin aiemmasta rockista, jazzista ja taidemusiikista. Jokainen yhtye pyrki erottautumaan toisista, sillä omaperäisyyttä pidettiin itsessään hyveenä. Niinpä esimerkiksi Yes ja Genesis soittivat molemmat melodista ja sinfonista rockia, mutta silti kummankin tunnisti heti eikä bändejä sekoitettu toisiinsa.

Yhdeksänkymmentäluvun yhtyeet sen sijaan imivät vaikutteensa ensisijaisesti juuri 70-luvun yhtyeiltä ja erottautuivat toisistaan enemmän sillä, miten ne sekoittelivat näitä vaikutteita kuin sillä, mitä uutta ne lisäsivät kaavaan. Vanhat bändit pyrkivät edistymään ja erottautumaan, uudet elvyttämään ja vaalimaan näiden perintöä. Voi olla, että Quaterna Réquiem viittaa albuminsa otsikolla juuri tähän ”vanhaan kaiverrukseen”, 70-luvun sinfonisen progen pyhiin perusteoksiin. Näiltä lainatessaankin se ainakin valitsee lainansa monipuolisesti.

Ei pidäkään liian herkästi tuomita uusia bändejä mielikuvituksettomiksi jäljittelijöiksi. Jos alkuperäisille yhtyeille musiikin edistyksellisyys tarkoitti enemmän uusien asioiden kokeilua ja tuomista rockmusiikkiin sekä musiikin ja omien taitojen kehittymistä ja muutosta ajan myötä, uudet bändit näkivät progression ennen kaikkea asiana, joka tapahtui yksittäisen sävellyksen tai albumin sisällä, enemmän tai vähemmän vakiintuneina tapoina manipuloida populaarimusiikin laulumuotoa. Tämä jako avoimen edistyksellisyyden ja tiukemman genre-progen välillä syntyi jo 70-luvulla ja herättää edelleen keskustelua tarkkoja määritelmiä rakastavissa harrastajapiireissä.

Olosuhteetkin olivat toiset. Alkuperäiset yhtyeet olivat tienraivaajia aikana, jolloin rock vasta astui kokeilevaan vaiheeseensa ja kulttuurillinen ilmasto suorastaan kannusti unohtamaan rajat ja kokeilemaan kaikkea mahdollista. Yhdeksänkymmentäluvulla rockmusiikin maailma oli paljon urautuneempi, kuppikuntaisempi ja sovinnaisempi. Uudet yhtyeet uhmasivat kulttuurisia trendejä ja saivat osakseen lähinnä välinpitämättömyyttä tai aitoa vihamielisyyttä. Quaterna Réquiemin innokkaasti esitetyt ja tarttuvat sävellykset ovat joka tapauksessa eri luokassa kuin suoranaisten klooni- ja tribuuttibändien tuolloiset yritelmät.

Toinen asia, joka leimaa levyn aikaansa, on kehno tuotanto ja hieman halvankuuloinen soundimaailma. Useimpien aikalaistensa tavoin Quaterna Réquiem äänitti albuminsa ilman levy-yhtiön tukea käytännössä kotistudiossa, ja monien ajan progealbumien tapaan se kuulostaa vaisulta. Ei autotallimaisen rosoiselta vaan pikemminkin vaimealta kuin harmaan huovan alla soitetulta. Sinfonisten sovitusten vaatimaan muhkeuteen ei myöskään päästä Wiermannin käyttämillä aikansa työasemasoundeilla, joista valtaosa on luultavasti peräisin Korg M1:stä, maailman eniten myydystä syntetisaattorista. Aidot viulut muodostavat laulavuudessaan ja lämpöisyydessään suuren vastakohdan koskettimien ohuudelle ja muovimaisuudelle.

Kolmenkymmenen vuoden jälkiviisaudellakin täytyy Velha gravuralle silti antaa arvoa. Omana aikanaan se näytteli kohtuullista roolia, kun sinfoninen proge elpyi länsimaissa. Se oli osa huomiota saaneiden albumien ketjua, johon kuuluivat muun muassa Nuova Eran L’ultimo viaggio (1988), Ezra Winstonin Ancient Afternoons (1990), Eris Pluvian Rings of Earthly Light (1991) ja lopulta Änglagårdin Hybris (1992), joskin näistä vain viimeksi mainittu näyttää jääneen pystyyn oman aikansa ylittäneenä klassikkona. Quaterna Réquiemin unohdetulta albumilta löytyy myös mielestäni vieläkin ajattoman hienoja hetkiä.

Yhtye herätti vielä huomiota toisella, Victor Hugon inspiroimalla albumillaan Quasimodo (1994), jolla yhtyeen soundi oli kosketinsoitinvoittoisempi, koska Vogel oli poistunut johtamaan omaa progeyhtyettään nimeltä Kaizen. Häntä kuullaan kuitenkin yhtyeen melko koruttomalla mutta energisellä konserttialbumilla Livre (1999), ja hän oli jälleen täysillä mukana yhtyeen kauan hiotulla paluulevyllä O Arquiteto (2012), joka on konseptialbumi kuuluisista arkkitehdeistä ja heidän luomuksistaan. Wiermann ja Vogel julkaisivat myös omilla nimillään new age -tyylisemmän levyn A Mão Livre (2003) muiden QR-muusikoiden avustuksella.

[1] ”Elegia” ja Wiermannin ”Carceres” eivät ole albumin alkuperäisellä LP-julkaisulla. Ne lisättiin vuoden 1992 CD-versiolle. Kaikki kommenttini perustuvat tähän versioon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s