Monet asiat U2:sta haluaisi unohtaa, mutta The Unforgettable Firen antaa mielellään pysyä nimensä veroisena. Siinä Dublinin paatoksellinen nelikko kuulosti ensi kertaa muultakin kuin pyhää moralismia uhkuvalta uuden aallon kitarayhtyeeltä. Se oli albumi, jolla yhtye kohtasi ensimmäistä kertaa tuottajakaksikon Brian Eno ja Daniel Lanois, ja tämä kohtaaminen tapahtui lähinnä Enon ja Lanois’n ehdoilla. Ja kun kaksikon ensimmäinen varsinainen yhteistyö oli ollut ambient-klassikko Apollo: Atmospheres & Soundtracks (1983), heidän kiinnostuksensa oli enemmän tekstuurissa, tunnelmassa ja spontaaniudessa kuin perusrockväännössä. Molempien osapuolien intressit kohtasivat sopivasti.
Eno on tuotantotyöskentelyssään keskittynyt kehittelemään ja kerrostamaan tekstuureja. Tämä sopi hyvin kehittämään U2:n perussointia, jonka ytimessä on ollut aina avoimuus ja Dave ”The Edge” Evansin kekseliäs kitaransoitto. Evans ei ollut ensimmäinen rockkitaristi, joka hyödynsi kaikua rytmisenä tehosteena. David Gilmour oli käyttänyt sitä luovasti jo 60-luvun lopulla, ja hänen komppiosuutensa Pink Floydin kappaleessa ”Run Like Hell” (1979) on käytännössä prototyyppi 80-luvun kitaroinnille. Uuden aallon aikalaisista The Policen Andy Summers oli jo aiemmin yhdistänyt kaiun ja modulaation värikkääksi soundiksi ja viitoittanut tien rytmiä ja äänenväriä korostavalle kasarisoundille.
Evans kuitenkin käänsi digitaalisen viiveen täysille ja rakensi kitarakuvionsa sen tuottamien toistojen ja päällekkäisten kaikujen ympärille. Hän rämpytti tai mursi usein vaillinaisia sointuja korkeassa rekisterissä kaiun paisuttaessa kuvioita kuultua monimutkaisemmaksi tai täyteläisemmäksi. Tehoste ei vain värittänyt kuvioita vaan oli niiden keskeinen rakennuselementti. Hänen kuvionsa saattoivat olla yksinkertaisia parin soinnun avoimia sekvenssejä, kun taas yhtä suorasukainen basso määritteli varsinaiset sointukulut. Soittoa sävyttivät runsaasti käytetyt kirkkaat yläsävelet ja sammutetuin kielin soitettu kaiutettu säkätys. Näistä elementeistä muodostui 80-luvun alussa tuore soundi, joka antoi vaikutelman suuresta tilasta, hektisen energisestä pinnasta ja samalla keveydestä ja suoraviivaisuudesta. Siitä puuttuivat hard rockin riffit, matalat voimasoinnut ja pentatoninen sooloilu, toisaalta se oli punkin pokasahapaahtoa sävykkäämpää, hillitymmin soitettua ja samalla suurellisempaa.
Enon ja Lanois’n tehtävä oli potkaista uudelle vaihteelle se tekstuurien monipuolistuminen ja -mutkaistuminen, johon U2 oli lähtenyt vasta hapuillen War-albumin (1983) taustalauluilla, improvisaatioilla ja pianon kasvavalla roolilla. Heidän vaikutuksestaan The Unforgettable Fire kuulostaa edeltäjiään monisävyisemmältä, kerrostetummalta, paikoin jopa ambientmaiselta. Osin kyse on puhtaasti kekseliäisyydestä soinnillisten kanssa: ”Wire” luo kekseliään teräviä tehosteita kitaralla, rituaalimaisen yksioikoisen ”Indian Summer Skyn” mielenkiintoisin väripilkku on oudosti hotkottava, rytminen taustalaulu. Ennen kaikkea yhtye kuitenkin rakentaa sekvenssiensä päälle entistä rikkaampia ja vivahteikkaampia rakenteita.
”Bad” on paras esimerkki lähestymistavasta. Kitaran ja basson pitäessä melko staattista rakennetta yllä kappaleen dynaaminen teho tulee laulun ja rumpusetin muutoksista ja improvisoinneista. Larry Mullenin kompeissa olivat alusta asti korostuneet kumisevat tomit ja virveli, hihat ja symbaalit jäivät vähemmälle. Nyt hän kasvattaa kolinaa lisäämällä vähitellen peltiä peliin erilaisina muunnoksina. Samalla tavoin Paul Hewsonin ääni on laskeutunut ensimmäisten levyjen hyeenamaisista ulvahduksista hallitumpaan kotikoiramaisuuteen. Tässä se improvisoi ja kehittelee tyylikkäästi ensin toistuvia, keskikorkeuden kuvioita, ja sitten loikkaa dramaattisesti korkeaan huutoon, jonka se venyttää pitkäksi liu’uksi jopa kvintin verran alaspäin. Tällainen huudahdustekniikka on laulajalle tyypillinen, ja se luo dramaattisen vaikutelman, varsinkin kun viimeisillä toistoilla sointukulku ainoan kerran irtoaa I – IV -kierron muunnelmista. Kuitenkin vain hetkeksi, mikä viittaa siihen, että kertoja ei kykene murtamaan ystävänsä riippuvuutta huumeista. Väliosassa kuullut vielä tätä huutoakin korkeammat falsettihuudahdukset ovatkin sattuvasti sanattomia, pelkkiä voimattomia surunilmauksia.
Avoin, korkeuksia tavoitteleva ja huudahdusmainen laulutyyli oli suuruutta ja avoimuutta korostavan soiton kanssa vahvasti luomassa U2:teen alkuvuosina liitettyä vaikutelmaa rehellisyydestä ja melkeinpä naiivin tunteellisesta idealismista. Samalla kun tekstuurit monipuolistuvat tällä levyllä, ääni saa enemmän sävyjä ja näyttää ”Badin” tapaan todellisen monipuolisuutensa. Hienon tunnelmallinen ”Promenade” kuulostaa leijuvan tajunnanvirtaiselta juuri siksi, että laulumelodia ei toista juuri mitään kuviota samanlaisena, mikä on epätavallista pop-laulussa. Sen sijaan se alkaa ja loppuu keskirekisterissä yhden nuotin toistoon pohjautuvana resitatiivina ja välissä kiipeää korkeammalle ja muotoutuu melodisemmiksi fraaseiksi. Kappaleesta tekee kevyen myös se, että basso pysyy ohuena, rummutus väistelee virveliä ja kitara helähtelee läpikuultavia yläsäveliä. Kevytjalkainen (ehkä onnentunteesta) kappale hajoaa lopussa pois kuin tuulen puhaltamana, paahtavan ja hyökkäävän rockin sijaan tilavana ja häilyvänä tunnelmakuvana.
Hewsonin teksteissä oli aina ollut tiettyä kryptisyyttä. Tässä ne ovat yhtä maalailevia, impressionistisia ja myös vapaamuotoisia kuin musiikkikin – ja usein mielenkiintoisempia juuri sen takia. Muutos ulottuu albumin kansikuvaankin. Aiempia studioalbumeita oli kuvitettu jyrkän pelkistetyillä ja tiukasti rajatuilla mustavalkoisilla tai ankeasävyisillä kasvokuvilla. Niillä näytettiin, että tämä jengi oli vakavissaan musiikkinsa suhteen ja järkähtämätön ideologiansa suhteen. The Unforgettable Firen kanteen hiipii jo harmaan sävyjä. Ahdistava rajaus aukeaa komeaksi ja suodattimilla pehmennetyksi maisemakuvaksi myyttistä irlantilaisuutta tirisevästä linnasta. Kuvan usvaisten tekstuurien ympärillä loimuaa viininpunainen reunus antamassa väriä ja muistuttamassa, että hei, mehän tehdään tätä yhä sydänverellä. Sävyä, tilaa ja abstraktiota on vain enemmän, aivan kuten musiikissakin.
Nimikappale on albumin mestariteos. ”The Unforgettable Firessa” kitara sulautuu vain yhdeksi väriksi keskelle syntetisaattorien murtosointuja sekä Fairlightin samplattuja jousia, henkäilyjä ja iskuja. Värikäs mutta häilähtelevä äänimaailma kietoo laulun ja rytmin syliinsä. Samalla kappaleessa on U2:lle tähän saakka harvinainen soinnullinen koukku, jota voisi kutsua melkeinpä riffiksi. Odotusten vastaisesti se soitetaankin pianolla. Samalla tavoin laulu kulkee virran mukana melodisesti mielenkiintoisilla kuvioilla, sukeltaen tavallista syvempään keskirekisterissä ja nousten hallitun kirkkaaseen falsettiin aiemman suorasukaisen kailottamiseen sijaan. Se on tekstuurien ja melodisen hallinnan riemuvoitto, ja silti rytmisesti yksinkertaisen määrätietoinen. U2:lle se merkitsi uutta aluevaltausta. Niin, ja kappaleen neljä ensimmäistä nuottia innoittivat minuakin aikoinaan paljon.
Toisaalta albumilla on edelleen tarttuvat rocklaulunsa, nimikappaleen ja ”A Sort of Homecomingin” lisäksi tietysti hitti ”Pride (In the Name of Love)”. Tässä sekvenssi venyy neljään sointuun ja laulussa on tehokkaan toistuva hymnimäinen koukku. Paljolti sen ansiosta The Unforgettable Fire kiihdytti U2:ta kohti maailmanmenestystä. Oikeastaan siinä kiteytyy U2:n suurin anti rockin sanavarastoon, sen varsinaisia kappaleita suurempi äänijälki: kiireisen kaiutettu ja kerrostettu komppikitara yhdistettynä yksinkertaisiin ja hitaisiin sointusekvensseihin sekä hurraavan hoilaavaan laulukoukkuun. Se oli tuolloin tuore tapa, jolla nelimiehinen kitarayhtye saattoi kuulostaa kokoaan isommalta käyttämällä lyhyitä harmonisia kiertoja ja soitannollisesti yksinkertaisia keinoja. Tyylin vaikutus jatkui pitkälti 2000-luvulle. Luultavasti juuri The Unforgettable Fire oli se kokeellinen siirtymäpiste, josta sellaiset hieman ”taiteellisemmat” kymmenennen polven jäljittelijät kuin Coldplay ammentavat. Jopa huomattavasti kokeellisemman The Knellsin Andrew McKenna Lee on vihjannut albumin vaikutuksesta yhtyeen sykliseen sävelkieleen ja tilaa korostaviin sovituksiin.
Enon vaikutus kuuluu selvemmin levyn kokeellisemmalla kääntöpuolella. Yksinkertaisen bassomelodian ja kitaran häilähtelevien septimiharmonioiden ympärillä poikkeusjakoisissa sävellajeissa haahuileva improvisaatio ”4th of July” voisi olla Another Green Worldin (1975) jäämistöä. Huomionarvoista siinä on, että Adam Claytonin basso poikkeaa tuolloin alituisesta punkhenkisestä pohjasävelen pumppaamisestaan ja ottaa johdon. Albumin singlejulkaisujen B-puolilta löytyi lisää tällaisia ambient- tai dub-henkisiä instrumentaaleja. Toisaalta ”MLK” kutistaa kaiken lauluun ja yksinkertaisiin syntetisaattorikvintteihin, luoden eräänlaisen ambientin risteytyksen virrestä ja tuutulaulusta. Näissä sävellyksissä yhtye ohittaa tuolloiselle rockille vakiot laulurakenteet ja soitinroolit.
Improvisaation kääntöpuolena osa kappaleista kuulostaa paikoin viimeistelemättömiltä ja hapuilevilta, varsinkin yhdellä otolla äänitetty luonnostelma ”Elvis Presley and America”. Toisaalta tämä toimii sopivana vastalääkkeenä yhtyeen liialliselle uholle ja itsevarmalle julistavuudelle. Bändi on aidosti jossain uuden ja hieman epämukavan äärellä, toisin kuin 90-luvun pakotetun itseironisesti itseään uudistavissa kokeiluissaan, joilla se pakeni Rattle and Humin (1988) umpikujasta. Myönnän, että yhtyeen seuraava, enemmän Lanois’n ohjastama juurevampi ja perinteisempi rocklevy The Joshua Tree (1987) on vahvempi, johdonmukaisempi ja varmasti myös tekijöidensä näköisempi kokonaisuus kuin The Unforgettable Fire. Silti juuri jälkimmäinen levy on minulle U2:n merkittävin levy, noin niin kuin vaihtoehtohistorian nimissä. Se näyttää, että yhtyeestä olisi voinut tulla myös mielenkiintoinen taiderockyhtye, eikä vain (hetkeksi) maailman suurin rockyhtye, jos se ei olisi tähdännyt ensisijaisesti musiikkiin, joka ”saa yhteyden ihmisiin” (ja saarnaa heille). Kyllä on paljon suolavettä mahtanut virrata katuojiin Dublinin pankkien edustalla, kun yhtyeen jäsenet ovat ajatelleet käymättömiä polkujaan.
ÄÄNIJÄLKIÄ 