Eero Koivistoinen: Valtakunta (1968)

Saksofonisti-säveltäjä Eero Koivistoisen ”kirjallinen äänilevy” Valtakunta (1968) on luultavasti ensimmäinen suomalainen kevyen musiikin konseptialbumi. Yleisesti hyväksyttyä on ainakin se, että rockin ja LP-levyjen suhteen takapajuinen Suomi hyppäsi nuorisomusiikin nopeasti kehittyvien trendien tasalle Blues Sectionin ensialbumilla (1967), joka koostui The Beatlesin Revolverin (1966) tapaan omasta, harkitusti kootusta ja kokeellisestakin materiaalista.

Blues Sectionin raunioista kömpinyt Koivistoinen jatkoi sitten aallonharjan jahtaamista tekemällä LP:n mittaisen kokonaistaideteoksen Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin (1967) malliin. Konsepti tarkoittaa jonkinlaista kokoavaa ulkoista ideaa sekä materiaalin rakenteellista yhteenkuuluvuutta. Valtakunnassa keskeinen idea on se, että musiikki on sävelletty tuon ajan modernististen runoilijoiden teksteihin, joiden tarkoitus lienee tuoda yhteiskunnallista realismia, kritiikkiä ja tavallista teini-ihastusta uskaliaampaa kuvastoa populaarimusiikkiin. Eri asia sitten on, haluttiinko tällä kohottaa popmusiikin asemaa taidelajina vai kehittää ajalle yleisiä runoäänitteitä pidemmälle. Jotain ajan odotuksista kertoo se, että iskelmälaulaja Seija Simolan laulusuoritukset herättivät myönteistä ihmetystä kulttuurieliittiin itsensä lukevien joukossa.

Musiikissa haetaan Pepperin tyylin yhtenäisyyttä jättämällä kappaleista välit pois ja lisäämällä itsetietoinen ”Alkusoitto”, joka antaa vaikutelman konserttisaliympäristöstä ja ikään kuin vie kuulijan musiikin maailmaan. Toisin kuin Pepperissä, alkusoiton materiaalia ei enää kuulla eikä albumi muutenkaan kehity samanlaiseen huipennukseen. Enemmän yhtenäisyyttä haetaan äänimaailmalla, jossa on käytetty yllättävänkin voimakkaasti ja taitavasti äänitehosteita ja kenttä-äänitteitä. Tässä albumi nojaa nauhamusiikin tai kuunnelman suuntaan.

Toisaalta konseptiin kuuluu musiikillisten vaikutteiden monipuolisuus. Albumin keskeinen ja ehkä toimivin tyylilaji on jazzvaikutteinen laulelma ja kamarimusiikki, mutta musiikki polveilee tarkoituksellisen kollaasimaisesti taidemusiikin, popin ja psykedeelisen rockin maille. Esimerkiksi ”Kello kuusi” keskeyttää melko kehnon sitarmusiikin huiluvetoisella taidelaululla. Musiikki on välillä laulettua, välillä vain taustaa runonlausunnalle. Vuonna 1968 kokonaisuus oli radikaali ihan ilman Suomi-lisääkin.

Tyylilaji valikoituu myös joko kuvittamaan kulloistakin tekstiä tai vetämään sitä alta lipan. Vorwärts” parodioi sotilasmarssia paitsi Vesa-Matti Loirin suodatetulla öyhötyslaululla myös kulmikkaalla, riitaintervalleja ja epäsäännöllisiä tahtilajeja käyttävällä torvisäestyksellä – ja sähköbassokin kuulostaa luultavasti tarkoituksella ilmavaivaiselta. ”Kolme runoa” tekee saman mainosestetiikalle, kun imelän impressionistinen kamarimusiikki säestää kaupallisista iskulauseista väännettyä keskiluokkaisen elämäntavan irvintää. Olihan tuolloinkin mainonta jo liittänyt klassisen musiikin yhteen jos toiseen tuotteeseen ”laadukkaan” vaikutelman luomiseksi. Koivistoinen osoittaa porvarillisen ylevyyden ontoksi, tai toisaalla särkee oravanpyörän ankeuden. ”Hiljaisessa hetkessä” elektronisesti vääristetty huilusoolo hajottaa hetkeksi tavallisen jazziskelmän velton mukavuuden, aivan kuten tekstissä seksuaalisuus toimii vastapainona arkielämän yksitoikkoisuudelle ja ulkoisen valistuksen ohjaamille rutiineille. Aina pitää olla vastahankaan, se oli ajan henki.

Sen sijaan tuona aikana ei todellakaan poliittisesti korrektia käyttää Yleisradion arkistosta löytyvää ainutlaatuista äänitettä Hitlerin ja Mannerheimin keskustelusta taustana Frank Zappan innoittamalle ”hornanjazzille” kappaleessa ”Kerran ei ollut valtakuntaa”. Siinä jazz ja rock eivät vielä sulaudu, vaan irvaileva jazz muuttuu yhtäkkiä ulvovaksi rockiksi. Tämä ei ole rockia eikä jazzia, ja siten sopivaa musiikkia valtakunnalle, jota ei koskaan (onneksi) tullutkaan, ja tuttavuuksille, joiden olemassaolo myös haluttiin unohtaa.

Rockmusiikille albumin olennaisin anti olivat Eero Raittisen laulamat ”Lennosta kii!” ja ”Pientä peliä urbaanissa limousinessa”. Edellisenhän Raittinen tulkitsi myöhemmin Tasavallan Presidentin kanssa yhtyeelle tyypillisempänä jazzrock-sovituksena nimellä ”Caught from the Air” (Milky Way Moses, 1974). Alkuperäisessäkin on nykyjazzista poimittuja noonisointuja ja pianoglissandoja perusrockgrooven ja popmelodian lisäksi, mutta se liittää normaalin keskiosan soolon tilalle kokonaan erillisen bluesrockinstrumentaalin jousien glissandolla. Idea on kopioitu suoraan ”A Day in the Lifesta”, mutta tällainen kollaasitekniikka tavallaan enteilee myöhemmän progressiivisen rockin leikkaa ja liimaa -tekniikoita. Toki mukana oli myös Koivistoisen entisiä Blues Section -kavereita ja muita rockmuusikoita, jotka musisoisivat parin vuoden sisällä suomalaisen progressiivisen rockin ensilinjan yhtyeissä.

Pientä peliä urbaanissa limousinessa” on huomattava lähinnä freemaisesta lopustaan, jossa Hasse Walli saa yllättävän purevan diskanttihelvetin irti kitarastaan ja Raittinen revittelee kaiun takana. Tällainen ”musiikillinen anarkia” yhteiskuntakritiikin välineenä on hyvin paljon oman aikansa kuva, mutta suorituksen intensiteetti saattoi silti hätkähdyttää kolmekymmentä vuotta myöhemmin radiosta kuultuna.

Näin ei tee Valtakunnan CD-painokselle (1995) lisätty uusi versio, joka on 80-luvun suuressa tilassa funkkaavaa jazzrockia. Muistakin lisäkappaleista puuttuu juuri alkuperäisalbumin kekseliäisyys ja yllätyksellisyys, sen ainoat kiistämättömät vahvuudet. Valtakunta onkin minulle nimenomaan merkityksellinen konseptialbumina. Sen keskeinen idea ja toteutukseen käytetyt tekniikat ovat mielenkiintoisampia ja kestävämpiä kuin niiden synnyttämä musiikillinen lopputulos. CD-versiossa on myös uusi kansikuva, joka hieman konkreettisemmin vääntää kuvan ”valtakunnasta” ja näin vahvistaa vaikutelmaa teemallisesta kokonaisuudesta, kun taas alkuperäisen Klaus Voormanin Revolver-kantta jäljittelevä piirros muistuttaa enemmän kollaasia ja oman aikansa kuvaa. Kuten Sgt. Pepperin osoitti, konseptilevyssä kansi auttaa vahvasti hahmottamaan albumin oletetun idean ja luomaan musiikille ylimääräistä merkitystä.

Kuinka paljon Valtakunta sitten vaikutti suomalaisen kevyen musiikin kehitykseen? Oikeastaan ainoa suora verrokki on Pepe & Paradisen Niin vähän on aikaa (1972). Albumihan sisältää Otto Donnerin jazzmaisia sävellyksiä eri runoilijoiden teksteihin, ja se oli ehkä pienoinen vastaiskukin Koivistoiselle, joka perhana menikin tekemään albuminsa Otavalle eikä Blues Sectionia julkaisseelle Love Recordsille. Musiikillisesti taas on Valtakunnan seuraajalta mielestäni vaikuttanut Paroni Paakkunaisen Plastic maailma (1971) samanlaisella sekoituksella jazzrockia, poppia, bluesia, iskelmää ja intialaisvaikutteita, olkoonkin että sitä ei yritetä samalla tavalla esittää yhtenäisenä kokonaisuutena. Albuminmittaiset teemalliset kokonaisuudet tai suoranaiset tarina-albumit tulivat suomalaiseen populaarimusiikkiin vasta myöhemmin. Silti Valtakunta ansaitsee arvonsa suomalaisen konseptialbumin lähtölaukauksena. Tänä vuonna siitä on kulunut puoli vuosisataa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s