Pink Floyd: The Piper at the Gates of Dawn (1967)

PatGoD

Sanaa ”progressiivinen” alettiin yhdistää Isossa-Britanniassa rockmusiikkiin ensi kertaa vuoden 1967 paikkeilla. Tuolloin se oli vain yksi ilmassa leijuvista, väljistä luonnehdinnoista, ei tämän päivän paljon rajatumpi genremääritelmä. Edistyksellisellä leimalla pyrittiin tuolloin erottelemaan uusi rock ”kaupallisesta” popista, vastakulttuurin keskittelyä kuuntelua vaativa musiikki valtavirran tanssimusiikista. Yksinkertaisimmin edistyksellisyys tarkoitti iskulausetta ”duunaa omaa juttuasi”, ajatusta, että omaperäisyys ja kokeellisuus popmusiikissa oli paitsi hyväksyttävää myös tavoiteltavaa. The Beatlesin Revolverin (1966) jälkeen tällainen ajatus sai laajaa hyväksyntää, ja Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967) viimeistään tuntui avaavaan sulkuportit romanttisille ajatuksille rockin kehittymisestä ja rajattomasta itseilmaisun mahdollisuudesta. Niinpä varhainen progressiivisuus tarkoitti laajaa ja heterogeenistä musiikillisten keinojen ja lähestymistapojen valikoimaa. Se tarkoitti muun muassa The Creamin pitkiä bluespohjaisia improvisointeja, Soft Machinen jazzrockia, The Nicen ja Procol Harumin taidemusiikin rakenteilla kokeilua.

Se tarkoitti myös sitä, että joukko arkkitehtiopiskelijoita (ja yksi musiikkiopiskelija) saattoi kehittyä reilussa puolessatoista vuodessa yhdestä kymmenistä Lontoon bluescoverbändeistä psykedeelisen popmusiikin hittinimiksi. Pink Floyd nousi Lontoon undergroundin klubeilta suosioon paitsi ”Arnold Laynen” kaltaisilla erikoisen kuuloisilla ja erikoisesti sanoitetuilla hittisingleillä myös näyttävän valoshow’n säestämillä konserteillaan, joissa se puski kauas päivän popmusiikin mukavuusalueen rajojen taakse. Yhtyeen ensialbumi The Piper at the Gates of Dawn on sittemmin nostettu psykedeelisen rockin merkkiteokseksi. Joillekin se on myös Sgt. Pepperin rinnakkaisteos, joka ohjasi psykedeliaa kohti uutta ja monimutkaisempaa lähestymistapaa.

Albumin ja yhtyeen varhainen suosio perustuu paljolti sen silloisen nokkamiehen, laulaja-kitaristi Roger ”Syd” Barrettin (1946 – 2006) sävellyksiin ja henkilökohtaiseen karismaan. Barrett sopi täydellisesti rockmytologian kuvastoon: hän oli komea, karismaattinen, boheemi ja ilmeisesti menetti mielenterveytensä huumeidenkäytön seurauksena tai osavaikutuksesta. Tarina ei kaipaa toistoa tässä, luultavasti sen voi lukea tänäkin vuonna uudelleen jostain rockmytologiaan keskittyneestä lehdestä. Barrettin rockpyhimyksen sädekehä on osittain kirkastanut The Piper Gates of Dawnin omaa kilpeä.

Valtaosa albumin lauluista edustaa oikeastaan erikoista, hieman kujeilevaa popmusiikkia. Akustisvoittoiset kappaleet kuten ”The Gnome” ja ”Scrarecrow” ovat laulutyyliä myöten hyvin (etelä)englantilaisia ja viittaavat vanhempaan folkperinteeseen psykedeelisessä viitekehyksessä. Muiden popbändien käsittelyssä vastaava oli kuultu lähinnä vitsinä, mutta Syd Barrettin käsittelyssä se tuntuu aidolta ja uudelta. Uraansa juuri tuolloin aloitteleva Marc Bolan selvästi otti varhaiset karttanuottinsa täältä.

Barrettin tekstit vilisevät fantasiaa, satumaisuuksia, salamerkityksiä ja vaikeasti tavoitettavia kirjallisia viitteitä, kaikkea sitä, mitä psykedeelinen vastakulttuuri vaali omanaan. Kappaleissa ratsastetaan kitarat paukkuen yksisarvisella (”Flaming”) ja luetaan Yijingiä meditatiivisen kamaripopin tahtiin (”Chapter 24”). Barrettin lähestymistapa on kuitenkin vilpittömän lapsenomaista, eivätkä kappaleet muistuta sen enempää psykedeelisen popin ”ruohoa-rauhaa-rakkautta” -valtalinjaa kuin rockin ketoon-linjaa. Vain basisti Roger Watersin hahmotelmallinen ”Take Up Thy Stethoscope and Walk” vilauttaa vastakulttuurin synkkää puolta puuttumalla kömpelösti maailman kauhuihin ja psykiatrian valtaan.

Mikä oli erikoisinta vuonna 1967 ja vieläkin kiehtoo monia kuulijoita, on paitsi kappaleiden tarttuvuus niiden samanaikainen arvaamattomuus ja teeskentelemättömän aito naiivius. Esimerkiksi ”Lucifer Sam” pyörii The Beatlesin ”Taxmanilta” kuulostavan bassoriffin päällä ja sisältää toistuvan melodisen koukun, mutta muuten sen säkeistöt ovat täynnä sirpaleisia laulumelodioita ja hälyistä soitintyöskentelyä. Siinä hilpeä popsingle vääristyy omalaatuisen psykedeelisen prisman läpi katsottaessa.

Naiivius korostuu lopetuskappaleen ”Bike” näennäisen yksinkertaisessa kolmen soinnun akustisessa rämpytyksessä ja Barrettin lähes lapsenomaisessa laulutyylissä ja sanoissa. Barrettin tilittäessä ihastustaan ja outoja juttujaan tahtilajit vaihtuvat yllättäen mutta sulavasti sanoitusten epäsäännöllisten mittojen mukaan. Tällainen puheen luonnollisen rytmin seuraaminen tiukan mitan sijaan alkoi yleistyä popmusiikissakin näihin aikoihin, ja kehitys johtaisi osaltaan myöhemmän progressiivisen rockin monimutkaisiin tahtilajin vaihdoksiin. ”Bikessa” vaihtelu kuitenkin synnyttää arvaamattomuutta ja toisaalta vahvistaa vaikutelmaa naiivin teinin teeskentelemättömästä tilityksestä. Lopussa musiikki ja sanat kuitenkin etääntyvät alkuperäisestä juonestaan, kun tempo odottamatta hidastuu, sovitus paisuu ja sitten kappale hajoaa kellojen äänitehostekakofoniaksi. Tällainen näennäisen motivoimaton yllätyksellisyys ja rakenteen hajottaminen toki osaltaan ruokki Barrettin myöhempää mainetta ”hulluna nerona”.

Revolverin vaikutus kuuluu väkisin myös tällä levyllä, sen verran mullistavia sen ideat olivat tuolloin. Esimerkiksi ”Tomorrow Never Knowsin” urkupisteen päällä kelluva rumpurytmi muodostaa pohjan ”Matilda Motherin” modaaliselle improvisaatiolle, rytmi vain on sovitettu kitaralle, äänelle ja rumpusetille. Rytmin päällä urkuri Richard Wrightin sooloimprovisaatio synnyttää ”itämaisia” sävyjä hyödyntämällä fryygialaista asteikkoa ja sen valoisampaa ”georgialaista” muunnosta, jossa kuudes sävel on korotettu. Juuri Wrightin sekunteja viljelevä soitto ja erilaisilla uruilla luoma kaikuisa sointi olivat tässä vaiheessa keskeinen osa Pink Floydin omaperäisessä soundissa, vaikka ne usein enemmänkin leijuivat taustalla kuin kävivät kuulijan iholle.

Matilda Mother” on muutenkin täynnä mielenkiintoisia kontrasteja eri osien välillä. Wrightin laulamat säkeistöt ovat täynnä sumuisia satukuvaelmia, ja kitaran pidätetyt ja lisätyt murtosoinnut antavat jylhän laskevalle kierrolle sopivan mystisen marssin tunteen. Barrettin johdolla lauletut kertosäkeet taas siirtyvät kirkkaampaan ja suorasukaisempaan duurikulkuun, kun todellisuus tunkee väliin ja ääneen pääse lapsi, joka haluaa äidin jatkavan sadunkerrontaa. Tätä lapsenomaista kärsimättömyyttä teroittaa pelkäksi riffirangaksi viilattu väliosa. Barrett kuvaa osuvasti ja hyvin uskottavasti, kuinka tarinat sytyttävät lapsessa mielikuvituksen liekin ja opettavat tälle kielen voiman (”The words have different meanings”). Kyse ei ole siis pelkästä vakionostalgiasta, vaikka koodassa musiikki siirtyy äkisti 3/4-tahtilajiin ja muuttuu ikään kuin karusellivalliksi turvallisen E-duurisoinnun ympärille. Puoli vuosisataa myöhemmin koko kappale tosin voi kuulostaa nostalgisen vanhakantaiselta, mutta tuolloin se oli ajan hermoilla.

Albumin kestävin anti on kuitenkin sen instrumentaalipainoitteisissa kappaleissa. ”Pow R. Toc H.” on yksi varhaisista albumille asti päätyneistä psykedeelisistä ”freak outeista”. Se ei ole laulu vaan oikeastaan pelkkä komppi, jota kehystävät lyhyt riffi ja jazzahtava pianosoolo. Riffi on rakennettu beatboxmaisesti samanlaisista ihmisääntelyistä kuin ”Matilda Motherin” soolo-osa (”Lovely Ritan” kooda saattoi myös innoittaa tätä). Tyyli on sama, toteutus vain on hurjempi ja kokonaisvaltaisempi, sillä kappale hajoaa keskellä huutojen, urkutekstuurien ja riffin palojen kollaasiksi. Tällaisen anarkistisen psykedeelisen revittelyn otti omakseen pari vuotta myöhemmin esimerkiksi Amon Düül II ja käytti sitä nimenomaan protestina olemassa olevia valtarakenteita vastaan. Kapinahuudosta ”muuta musiikki, muuta tietoisuus” Floydin teos vihjaa vain nimessään.

Astronomy Domine” ja ”Interstellar Overdrive” sen sijaan ovat niin sanotun spacerockin perusteoksia. Avaruus oli ollut jo pitkään vertauskuva erilaisille musiikeille, jotka korostivat erikoisia äänenvärejä, suuria tilallisia sointeja ja epätavallisia sävelkulkuja. Kun avaruuslennot loikkasivat tieteislukemistoista todellisuuteen, myös populaarimusiikki vastasi kutsuun sellaisilla ulkoavaruuden innoittamilla sävellyksillä kuin The Tornadosin ”Telstar” (1962) tai kappaleen säveltäjän Joe Meekin elektroninen konseptialbumi I Hear a New World (1960/1991). The Byrdsin kappale ”Eight Miles High” (1966) oli yksi ensimmäisiä rockkappaleita, johon yhdistettiin arvioissa sana space. Se oli myös ehkä ensimmäinen psykedeelinen rocksingle, ja sen hypnoottisesti junnaava sointi antoi avaruudelle toisenkin merkityksen. Tämä spacerock tarkoitti ihmisen sisäisen avaruuden tutkimista, eli se heijasteli psykedeelisten huumeiden käytön aivoissa synnyttämiä henkisiä ja joskus hengellisiäkin kokemuksia. Sisäavaruus-termi liittyi myös kiinteästi tuolloiseen uuden aallon tieteiskirjallisuuteen, jossa ”viimeiset tutkimattomat rajaseudut” siirrettiin maailmankaikkeuden laidoilta ihmisen pään sisään.

Astronomy Domine” yhdistää spacerockin molemmat ulottuvuudet. Sen nykivä kolmijakoinen laulumelodia kulkee kuin gregoriaaninen kirkkolaulu hypnoottisen toistuvana hyvin kapealla sävelalalla, mutta mekaanisesti hoilaavat äänet on vielä etäännytetty kaiulla ja sanat ovat täynnä planeettojen nimiä, viittauksia tieteissarjakuviin, värikkään esoteerisiä tuokiokuvia ja onomatopoeettisia äännähdyksiä. Tämä on tosiaan messu avaruudessa. Pohjalla pyörii jatkuvasti epätavallinen neljän soinnun kierto, jonka nytkähtelevät hypähdykset ylös alas synnyttävät draamaa mutta eivät selkeää tonaalista kulkua tai lopuketta, ei ainakaan ajan popmusiikin odottamalla tavalla. Selkeät maamerkit ovat kadonneet ja kuulija leijuu vailla pidikettä tai tietoa siitä, mihin on matkalla. Kuitenkin melodian ja riffin monotoninen tarttuvuus ja kierron toisto luovat lopulta vakaan rakenteen kaoottisen kollaasin sijaan. Epätodellinen on nyt uusi normi.

Kahdesti musiikki syöksähtää irti kuviosta ja halki avaruuden päätä huimaavalla rämpytettyjen ja murrettujen sointujen yhdistelmällä. Matkan pituutta ja kiinnekohtien katoamista korostaa liikkeen kromaattisuus kokonaisen kvintin matkalla. Avaruuslentoa vauhdittavat Barrettin jatkuva Pete Townshend -vaikutteinen kitarariffi, Nick Masonin jyskyttävä rummutus ja Roger Watersin pumppaava ylärekisterin bassokuvio, jonka oktaaviloikat ja alennetun seitsemännen asteen korostaminen ovat paljon velkaa Paul McCartneylle. Käyttölohko hiljenee vain hetkeksi, jolloin musiikki pääsee kellumaan vapaasti avaruudessa. Konserttilavalla tätä osuutta pidennettiin urkusooloksi asti, mutta studioversiossa lyhyt tauko muodostaa ainoan suvantokohdan kappaleen rajattomassa ja pakkomiellemäisessä tyhjiön kierrossa.

Barrettin soolokitaratyylin keskeiset elementit ovat slidella soitto ja voimakas nauhakaiku. Tavallaan hän siirtää Yhdysvaltojen etelän bluesista otetun soittotyylin ja muuntaa sen lähes tunnistamattomaksi soolossaan. Sen kidassa kuulee Chuck Berryn mieleen tuovien riffin pätkien ja bluestaivutusten murskautuvan vasten yllättäviä kromaattisia murtosointuja kaiun ja akustisen kierron yhdistelmän jauhaessa kaiken huojuvaksi ja sykkiväksi massaksi. Lähestymistapa erosi lähes kaikkien muiden kitarasankarien soolotyyleistä tuona aikana, jopa Jimi Hendrixin äänellisesti luovasta psykedeelisestä bluesista. Kaksi päällekkäin äänitettyä soolokitaralinjaa (kunnianhimoista ottaen huomioon, että albumi äänitettiin vain neljällä raidalla) vuoroin yhtyvät, vuoroin erkanevat toisistaan, mikä synnyttää värikkäitä ja vaihtelevia sävy-yhdistelmiä, samalla kun selkeät kuviot ja äänenvärit murtuvat ja sekoittuvat. Tämän on helposti tulkittu vastaavan Pink Floydin lavashow’n emulsiodioilla ja varjoilla synnytettyjä valotehosteita tai suoraan LSD:n aikaansaamaa aistirajojen vuotamista ja tarkkaavaisuuden epänormaalia keskittymistä. Musiikillisesti tekniikka tuo mieleen myös modernin taidemusiikin elektroniset kokeilijat kuten Karlheinz Stockhausenin, jota varsinkin Wright ihaili. Taidemusiikin tekniikoita muistuttavat varsinkin villisti syöksähtelevät glissandot, ääniklusterit ja elektroniset hälyäänet, jotka ladotaan toistuvan pohjakuvion päälle ja näin rocksävellyksen riffipohjainen rakenne hämärrytetään. Päämäärätietoinen logiikka sulaa avaruuden äärettömyydessä, aivan samalla tavoin kuin tutut ja turvalliset fraasirajat ja säkeistömuodot katoavat näkyvistä.

Lopulta ihmisäänet palaavat, mutta nyt ne laulavat korkeammalta entistä yksinkertaisempaa sointukiertoa vasten. Avaruuden valloitus päättyy onnistuneeseen laskuun Maan pinnalle musiikin saavuttaessa täydellisen lopukkeen tässä uudessa sävellajissa. On kuljettu matka, joka tuntui neljän minuutin kestoaan pidemmältä, ja kokemus on muuttanut matkaajaakin.

Toinen instrumentaali ”Interstellar Overdrive” tekee saman vielä yksinkertaisemmin. Kromaattinen riffi, joka on pitkälti sama kuin ”Astronomy Dominen” bassossa, toistetaan kolme kertaa ja siihen palataan samanlaisena lopussa, vapaamuotoisen väliosan avaruusmatkassa taas kaksi eri versiota samasta jamista miksataan toistensa päälle. ”Psykedeelinen kaksoisvalotus” luo avaruudentuntua, rakenne on vain askeleen päässä jazzin ikiaikaisesta teema-satseja-teema -rakenteesta. Kyse on silti ”Astronomy Dominea” enemmän radikaalista repeämästä kappaleen jatkumossa, ainoastaan hallitummin kuin kappaleessa ”Pow R. Toc H.” Vanhan kansan tuottaja Norman Smith piti huolta, että keskiosuus leikattiin paljon lyhyemmäksi kuin keikoilla esitetyt haahuilut. Silti julkaistu versio oli jotain radikaalisti uutta niin sanotulla pop-albumilla. Se oli vain lyhyt hypähdys kiertoradalle, mutta se avasi monelle tien avaruuteen.

Tämä on The Piper at the Gates of Dawnin keskeinen perintö. Siitä kehittyi Pink Floydin soundin ydin sen jälkeen, kun yhtyeen täytyi löytää kokeellisempi lähestymistapa ilman Barrettin melodista lahjaa. Floyd karsi aggressiiviset riffit, hidasti tempoa ja lisäsi vähitellen uneliaita urkumattoja, äänitehosteita ja tilantuntua ja myöhemmin syntetisaattoreita. Samalla yhtye alkoi etäännyttää sointiaan avaruudellisesti tai psykedeelisistä assosiaatioista. Kehitys huipentui The Dark Side of the Moonin (1973) ja Wish You Were Heren (1975) menestykseen, ja näiden albumien soinnista löysivät innoitusta lukuisat yhtyeet eri puolilla maailmaa. Toisaalla Hawkwind taas keskittyi johdonmukaisesti syventämään riffijyräystä ja ujeltavaa elektroniikkaa (sekä happoideologiaa) ja kehitti oman häpeilemättömän ja myös monia jäljittelijöitä saaneen spacerock-tyylinsä. Selvästi avaruudessa, oli se sitten tähtien tai korvien välissä, riittää tilaa sekä mietteliäälle leijunnalle että aggressiiviselle hyperajolle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s