Englantilaisen tieteiskirjailijan J. G. Ballardin (1930 – 2009) novellikokoelmassa Vermilion Sands (1971) samanniminen lähitulevaisuuden lomanviettopaikka tarjoili ylellisyyttä ja rappiota. Japanin Vermilion Sands tarjoilee lähinnä vain edellistä. Tämä yhtye – jota ei pidä sotkea italialaiseen voimapopbändiin – edustaa tyypillistä 80-luvun lopun, ns. neljännen sukupolven japanilaista progeyhtyettä siinä, että se aloitti 80-luvun puolivälissä ja julkaisi tuolloin vain yhden, hyvin ajanmukaiselta kuulostavan sinfonisen rockalbumin.
Vermilion Sands tuo Renaissance-yhtyeen vuoroin klassisvaikutteisen, vuoroin lähes iskelmällisen sinfonisen folkrockin 80-luvulle. Monet muutkin 80-luvun japanilaisyhtyeet kokeilivat samaa, mutta Water Blue onnistuu tehtävässään parhaiten, mikä ei tietysti tarkoita, että se olisi lajinsa paras edustaja. Esimerkiksi ”Toki no hai <Ashes of the Time>” kuulostaa upealta mutta paikoin liiankin selvästi Renaissancen 70-luvun puolivälin kunnianpäiviltä. Samat isojen septimisointujen johdattamat dramaattiset kadenssit, samat sekstimollisointujen värittämät akustisen kitaran riffit, samalla tavoin ylväästi kaartuvat ja yllättävästi hypähtävät laulumelodiat, samanlainen hieman flamencovaikutteinen kitaratyöskentely instrumentaalijaksoissa muodostavat kappaleen rungon.
Renaissancen raskaat orkesterisovitukset, suorat taidemusiikkilainaukset ja syvimmän paatoksen Vermilion Sands sen sijaan korvaa digitaalisten syntetisaattorien heleydellä ja paikoin Yesistä muistuttavilla pirteillä syntikkakuvioilla. Ärsyttävyyteen asti tarttuva ”Living in the Shiny Days” onkin lähinnä pirteästi jolkottelevaa folkpoppia, mikä vastaa hyvin sen cityleppoistajan huolettomuutta huokuvaa ”takaisin luontoon” -tekstiä. Samoin ”In Your Mindin” erottaa hitaan arvokkaasta popista vain noin puolet kappaleen pituudesta hotkaisevat kitarasoolot, jotka vastoin muun albumin akustisuutta edustavat 80-lukulaista areenarocksooloilua melodisimmillaan.
Syntikkavetoisen version irlantilaisesta kansansävelmästä “My Lagan Love” taas lienee innoittanut Kate Bushin vuoden 1985 tulkinta, olihan ”japsimaisesti kehräävä” Kate (kuten Apu häntä kuolemattomasti luonnehti vuonna 1980) myös esikuva monille 80-luvun japanilaisen progen laulajattarille. Vermillion Sands kuitenkin noudattaa Joseph Campbellin alkuperäistä englanninkielistä tekstiä Bushin version sijaan. Laulaja Yoko Royaman (1962 – 2004) esikuvat olivat lähinnä Sandy Denny ja Annie Haslam, [1] joskaan hänen hieman ohut äänensä ei ole samaa kaliiperia kuin näillä. Silti hänen henkäilevä laulunsa soljuu aivan mukavasti mukana musiikin kirkasvetisessä ja tyrskyttömässä virrassa, varsinkin silloin kun hän saa käyttää äidinkieltään.
Virta on keskeinen elementti sanoituksissa, joissa toistuvasti kellutaan leppeissä joissa kesäiltapäivinä tai kuunnellaan henkien kuisketta tähtien alla. Ne eivät pelkästään toista hippiajan lyyrisiä kliseitä vaan edustavat mietittyä ja vakiintunutta esteettistä käytäntöä, joka leimasi 80-luvun japanilaista progea. Japanin progeyhtyeet tuppasivat viemään sinfonisen soinnin uhkeuden ja melodisen nättiyden äärimmilleen, paikoin melkeinpä parodisesti. Vermilion Sands on hillitympi ja puhtaan elegantti. Hitaasti paisuva ”The Poet”, jota maustetaan vielä oikealla viululla, on haikean kaunis mestariteos, jonka lyyrisyys ja värikkyys ei jää yhtään jälkeen sen esikuvista. Tässä Vermilion Sands hyppää niiden olkapäiltä täysin omilleen.
Vermilion Sands muistuttaakin Ballardista, luultavasti tahattomasti, juuri musiikkinsa ja tekstiensä voimakkaalla visuaalisuudella ja pinttyneellä uhkeiden maisemien maalailulla. Teksteihin eivät kuitenkaan ole Ballardin estetisoitu rappio ja kieroutuneisuus päässeet pesiytymään, sen verran paksulti ne on kyllästetty kirkasotsaisen satumaisuuden lakalla. ”Ashes of the Timesissakin” menneisyyden tuhkaus vain valmistaa kasvualustan tulevaisuuden feenikslinnulle nousta siivilleen. Musiikki myötäilee onnistunutta uudelleensyntymää siirtymällä pitkän kehittelyjakson jälkeen jälkimmäisessä osassa eleganttiin duurisäkeistöön, joka pohjautuu sävellyksen alussa kuullun molliteemaan muunnelmaan. Sinooperinpunainen hiekka voi haudata teknisen sivilisaation jäänteet, mutta sinisen veden äärellä menneisyyden lumous säilyy.
Suoraan Ballardin sanankäänteitä lainaakin vain ”Coral D ~The Cloud Sculptors”, sattuvasti albumin ainoa raita, jossa sanat korvaa jälleen monesta Renaissancenkin kappaleesta tuttu lallatus. Tätä menevää ja pilvissä kieppuvaa instrumentaalia lukuun ottamatta Water Blue ei nostata hikeä pintaan, mutta hengästyttävyys tuskin on levyn aiottu funktiokaan. Voi puhua särmättömyydestä, kekseliäisyyden puutteesta tai liiasta pikkunättiydestä. Mutta miksi syyttää ruusua piikkien puutteesta?
Toisin kuin monen aikalaisensa Vermilion Sandsin tarina ei päättynytkään ainokaiseen albumiin. Levy-yhtiö Musean CD-versiolla on mukana kappale, jonka yhtye teki firman uraauurtavalle projektille Seven Days of a Life (1993). Ja vuonna 2013, kun kukaan ei enää olisi moista odottanut, yhtye julkaisi uuden albumin Spirits of the Sun. Tosin ilman Royamaa, jonka syöpä oli korjannut vuonna 2004. Hän kuitenkin ehti julkaista samanlaista musiikkia soololevyllään Sunny Days (1991) ja Theta-yhtyeen ainoaksi jääneellä albumilla Seeds of the Dream (2000). Hänen lauluissaan päivä oli lähes aina aurinkoinen, hohtava kesäpäivä kirkkaan veden äärellä, katoavaisuudessaankin taianomainen. Water Blue vie noihin päiviin silloinkin, kun ne ovat Suomen kesässä harvassa.
[1] Sivumennen sanottakoon, että yksi Royaman musiikin ulkopuolisista esikuvista oli rallikuski Henri Toivonen. Ei ole tietoa, näkyikö tämä Royaman tavassa ajaa autoa.
ÄÄNIJÄLKIÄ 