Chris Squire: Fish Out of Water (1975)

Chris Squire (1948 – 2015) oli iso mies, joka jätti ison jäljen progressiivisen rockin historiaan Yes-yhtyeen basistina ja ainoana jatkuvasti palvelleena jäsenenä. Squiren hyvin aggressiivinen, aktiivinen ja melodinen soittotyyli kehitti eteenpäin John Entwhistlen lähestymistapaa, jossa basso näytteli yhtä lailla sooloinstrumentin kuin rytminpitäjän virkaa. Lisäksi hän loi yhtä aikaa tiukan ja ärisevän diskanttivoittoisen bassosoundin osin käyttämällä Rickenbacker-bassoa ja osin kytkemällä basson mikrofonit erikseen basso- ja kitaravahvistimeen. Näin ylätaajuudet kalahtivat terävinä kuin särökitarassa ilman että alataajuudet puuroutuivat. Juuri tästä soundista tuli yksi progressiivisen rockin jäljitellyimmistä arkkityypeistä, mutta Squire vaikutti moniin basisteihin myös progen ulkopuolella. Voisin kuvitella esimerkiksi monien post-punk-yhtyeiden basistien ottaneen mallia hänen soitostaan.

Fish Out of Water oli Squiren ensimmäinen soololevy, ja lopulta se jäi oikeastaan hänen ainoaksi omasta materiaalista koostuvaksi rocklevykseen. Tuohon aikaan kaikki Yesin jäsenet levyttivät sooloalbumin, ja niitä vertailemalla voi kuulla, mitä kukin toi yhtyeen yhteiseen pöytään. ”Hold Out Your Hand” heittää heti peliin tiukan rytmin ja korkean laulumelodian, jotka ovat molemmat sekä tarttuvan sulavia että kulmikkaan erikoisia rockin kontekstissa. Kirkkourkujen ponteva avausfanfaari on myös Yesille tuttua aluetta esimerkiksi ”Close to the Edge” -eepoksen kolmannesta osasta.

Yesin keskeiset instrumentit kitara ja syntetisaattori taas hädin tuskin kuuluvat levyllä. Sen sijaan Squiren vanha kuorokaveri Andrew Pryce Jackman (1946 – 2003) loihtii levylle ison sinfonisen soinnin aidolla orkesterilla, mitä Yes ei ollut yrittänyt sitten levyn Time and a Word (1970) ja useimmat progebändit eivät olleet lainkaan. Näin Squiren (usein vähintään tuplattu) basso saa luoda keskeisen soinnullisen ja rytmillisen rockpohjan kappaleelle yhdessä entisen Yes-miehen Bill Brufordin kirkkaan ja vivahteikkaan rummutuksen kanssa.

Squiren tekstit liikkuvat myös tutuissa rauhan ja rakkauden teemoissa, mutta niiden proosallisuus ei yllä Yes-laulaja Jon Andersonin kosmisen hölynpölyn luovuuteen. Levyn popmaisin kappale ”You By My Side” lähestyykin tekstillisesti perinteistä virttä, kun ensimmäisen säkeistön näennäinen romanttisen rakkauden tunnustus muuttuu vähitellen hengelliseksi kaipaukseksi. Samoin musiikissa kuuluu Squiren varhaisin musiikillinen vaikute, eli anglikaanisen kirkon musiikki. The Beatlesin komeimpia balladeja muistuttava sävellys keinuu eteenpäin nyökyttelevässä 6/8-tahdissa, samalla kun bassolinja laskeutuu perinteiseen tapaan ja hymnimäinen melodia puhkeaa kukkaan soittimien ja äänien kasautuessa kuohuksi: ensin pastoraaliset huilut, sitten kirkkourut ja lopulta koko orkesteri jousien johdolla ja vaskien fanfaarimaisella tuella. Vaikute oli aina mukana Yesinkin musiikissa, kuten myös Procol Harumin kaltaisten brittiyhtyeiden hienostuneissa balladeissa, tässä Squire vain tuo sen selvimmin esille.

Toisaalta hän laulaa ylityslaulunsa omituisen kailottavalla tyylillä, kuin poikkeuksellisen hyvin nuotissa pysyvä perjantai-illan karaokesankari kuuden tuopin jälkeen. [1] Hänen kireä äänensä ei muutenkaan ole ollut itselleni kovin miellyttävää kuultavaa. Sen toimii yllättävän hyvin Jon Andersonin taustalla ja tuo persoonallisuutta ja särmää Yesille keskeiseen stemmalauluun. Omillaan se on liian riivinrautamainen nostaakseen tyypillisen korkealle kirjoitettuja melodialinjoja lentoon. [2] Lauluosuudet ovatkin albumin heikoin lenkki.

”Lucky Seven” edustaa Yesille vierasta kolmen soinnun funkahtavaa rockia joka paikan saksofonilankari Mel Collinsin jazzhuudatuksilla, joskin tosiaan 7/4-tahtilajissa. Sinänsä vähäarvoisin albumin kappaleista todistaa, että Squire ajattelee ensi sijassa sovitusta. Kaksi oikein sijoitettua nuottia tahtia kohti ja maukas groove luontuvat häneltä siinä missä villi sooloilukin.

Säkeistörakenteen ylittävää progelähestymistapaa edustavat ”Silently Falling” ja ”Safe (Canon Song)”, jotka molemmat venyvät yli 10 minuutin. Molemmat alkavat hieman unenomaisen ohuella, huilujen tukemalla laulumelodialla, kehittyvät keskitempon rokiksi, hyppäävät rytmillisesti ja tyylillisesti erilaiseen instrumentaaliosioon ja päättyvä jonkin verran irtonaiseen koodaan. ”Silently Fallingin” instrumentaalijakso on albumin nopeatempoisin revittely, jossa bändikaveri Patrick Morazin urut ja Squiren basso sooloilevat hengästyttävää tahtia. Squire juoksuttaa tavaramerkkimäisesti 16-osanuotteja ylärekisterissä liukuen perusnuotista aina puoli- tai kokosävelaskeleen verran. Samalla harmonia kiipeää kamppailunomaisesti ylös toonikasta dominanttiin (”Reaching for the sky above”), mutta puhtaan kadenssin sijaan kuvio tempaistaan aina syrjään ja alkamaan uudestaan, aivan kuin yritys olisi kova ja päämäärä selvä, onnistumisen ajankohta vain auki (”All the pieces fit,/ the puzzle carries on.”) Paluu tästä kamppailusta pehmeän akustisesti soitinnettuun viimeiseen säkeistöön pyrkiikin vahvistamaan kuulijan uskoa tulevaan muutokseen (”Hopefully / Eventually”) ja saada tämän huomaamaan sen merkit arjen keskellä. Hieman ylipitkä kooda laskeutuukin uuteen sävellajiin ja toistaa laskevaa kolmen soinnun kuviota, kuin ihme sataisi taivaalta, jota kohti maailma turhaan pyristeli.

”Safen” instrumentaalijakso vie valtaosan sävellyksen 15 minuutista. Se on nimensä mukaisesti kaanon, eli orkesterisoittimet soittavat yksitellen kappaleen laskevan pääteeman, ensin samalla äänenkorkeudella, sitten terssissä (alleviivaten kappaleen kilpailevia sävelkeskuksia C ja E) ja jatkovariaatioina. Orkesteritekstuuria tihennetään myrskyävämmäksi ja riitasointuisemmaksi, sitten se taas puhalletaan pois tyyneksi kasvualustaksi uudelle variaatiolle. Tämä on oikeastaan sitä, mitä progressiivinen rock maineestaan huolimatta harvoin oli 70-luvulla, eli myöhäisromantiikan hengessä rakennettua yksinkertaista ja mahtipontista orkesterimusiikkia, jonka taustalla soittaa rockrytmiryhmä. Squiren toistuva kuvio pääasiassa 11/4-tahtilajissa, jylhä sooloilu ja orkesterisävyjen taidokas vaihtelu kuitenkin pitävät mielenkiintoa yllä periaatteessa vain yhteen riffiin.

Kuten usein romantiikan ajan ohjelmamusiikissa, kappaleessa kuvataan kahden vastakkaisen voiman kamppailua, mikä näkyy jatkuvana köydenvetona dynamiikassa, tekstuurissa ja harmoniassa. Samalla samojen kapeiden ainesten heltymätön toisto kuitenkin luo järkähtämätön vakaan keskipisteen vastakohdaksi ympäristön jatkuvalle pyörteilylle. Tämä on vain suurellinen tapa näyttää, että maailman myrskyjen keskellä Chris-sedän hikisestä kainalosta löytyy aina turvallinen satama. ”Safe” laahaa hieman, natisee paikoin äänivallinsa painon alla mutta huipentuu kuitenkin hienosti C-duurin lopulliseen voittoon ja raukean utuiseen bassosooloon. Sävellyksenä se ei ole täydellinen, mutta kuitenkin melko ainutlaatuinen yritys käyttää kontrapunktista rakennetta ja orkesteria 70-luvun progressiivisessa rockissa.

Joten mitkä olivat Squiren ainesosat Yesin lejeeringissä? Ainakin tämän levyn perusteella hän toi mukaan paljon rockmaisuutta, hitusen funkia ja kohtuullisesti kirkko- ja klassisvaikutteista melodisuutta. Vaikka juuri Yes olikin enemmän kuin osiensa summa, on Fish Out of Water yksi sen jäsenten parhaista saavutuksista omillaan. Squire on kuollut, mutta hänen henkensä elää yhä kaikkialla, missä raikuvat bassot päräyttävät häpeilemättä ilmoille melodista ja sukkelaa kontrapunktia korkeassa rekisterissä.

[1] Squire ei tiettävästi koskaan sylkenyt lasiin. Eräässä progekeskusteluryhmässä vuonna 1993 julkaistu pilaviesti markkinoikin muun muassa Chris Squiren nimikkokölninvettä. Hajuvaihtoehtoina olivat Jack Daniels ja Smirnoff. Tiettävästi myös Yesin ja Jon Andersonin välirikkoon 2000-luvulla vaikuttivat osaltaan Andersonin ja Squiren erilaiset päihdetottumukset. Yhtenäistä näkemystä asioista ei syntynyt, kun Anderson oli alati pilvessä ja Squire kännissä.

[2] Ottaen huomioon Squiren taustan kuoropoikana hänen aikuiseen ääneensä on vain kaksi selitystä. Joko hän koki todella rajun äänenmurroksen, tai kirkkokuoro, jossa hän esiintyi, oli Isä Dagonin Myöhempien Aikojen Syväläisten seurakunta. Jälkimmäinen selittäisi myös osaltaan hänen monitulkintaisen liikanimensä ”Fish”.