Lyhyt instrumentaali “Life in Technicolor” kasvaa hienosti yhden massiivisesti kalahtelevan riffin ympärillä ja tosiaan avaa levyn aivan kuin kameran aukko avautuisi hitaasti huikeaa laajakulmakuvaa varten. Ja sitten… ollaan taas nätin keskinkertaisen modernin rockin, helpoimman kautta punottujen popkoukkujen ja U2ismien kyllästämissä kalmistoissa. Vuonna 2008 yksi maailman suosituimmista popyhtyeistä, ”oudon latteuden” valtikankantaja Coldplay hankki tuottaja Brian Enon avukseen ja yritti levyllä Viva la Vida or Death and All His Friends kovemmin kuin koskaan aiemmin ja hieman itsetietoisesti olla ”taiteellinen” tai todella se ”kevyt-Radiohead”, joksi yhtyettä on joskus haukuttu/kehuttu. Mitä siitä loppujen lopuksi jäi käteen?
Yhtye kokeilee jonkin verran entistä laajemmilla sovituksilla ja tekstuureilla. Pakollisten kitara- ja pianorakenteiden tilalla kuullaan entistä enemmän jousisoittimia ja kaikuja shoegazesta, psykedeliasta ja afropopista normaalin brittipopin 60-lukua ryöstöviljelevän 90-lukulaisen perimän lisäksi. Ajoittain sovituksiin syntyy hyvää kuohua, mutta ne eivät silti kauheasti hetkauta. Sen sijaan kunnianhimoisinta ja mielenkiintoisinta on yritys luoda levylle laajempaa rakenteellista kaarta.
Ensinnäkin yhtye pilkkoo ja yhdistelee yksittäisiä musiikillisia episodejaan hieman epätavanomaisin keinoin. Satunnaiselta vaikuttavan kokonaisuuden ”Lovers in Japan” / ”Reign of Love” muuten erillisiä osia yhdistää lähes sama sointukulku ja tietty helisevien kosketintekstuurien jatkumo, mikä rakentaa hennon sillan edellisen julistuksellisen uhmakkuuden/toiveikkuuden ja jälkimmäisen tunnustuksellisen antautumisen/täyttymyksen välille. ”42” on rakennettu aivan perusprogekaavalla tiputtamalla tavallisen mutisevan Lennon-henkisen pianoballadin väliin tuplanopeudella soitettu kankean kulmikas riffijakso ja erillinen fanfaarimainen laulu- ja soitinosio. Vajaa neljä minuuttia ei anna aikaa progen vaatimalle kehittelylle, mutta katkelmallisten episodien pulttaaminen yhteen on toimiva tapa paeta Coldplayn materiaalin rajoituksia. Onhan yhtyeen muistettavimmasta hitistä ”Clocks” sanottu, että se on yksi musiikin historian hienoimpia introja kappaleeseen, joka ei koskaan ala. Siinä tapauksessa monomaaninen neljän soinnun ja pakonomaisen pianokuvion toisto kuvittivat erinomaisesti pelastuksen kaipuun ja umpikujan tuntua. ”42”:n kolme yhtä suljettua osiota lähestyvät samaa metafyysistä teemaa eri näkökulmista, mutta mikään niistä ei sano mitään, mikä todella edistäisi kokonaisuutta, ne eivät kehity minnekään yksin eivätkä yhdessä. Sopivasti viimeinen säkeistö toistetaan vain puolittain ja se päättyy epätäydelliseen lopukkeeseen. Asiasta ei voi lopulta sanoa enempää, joten se jää ilmaan.
Jälkimmäisessä nimikappaleessa sama lyhyiden yksiköiden toiston ja vaihtelun tekniikka myötäilee nyt tekstin suoraan ilmaisemaa halua murtautua ulos tuhoavasta kehästä. Nyt musiikki lähtee yhdestä tunnelmasta, muuttaa kaiken tahtilajeja myöten, eikä palaakaan alun materiaaliin. Paluu olisikin turha, sillä se merkitsisi joko tilanteen muuttumattomuuden hyväksymistä tai pakottaisi antamaan selkeän ulospääsykeinon. Teksti jää avoimeksi, mutta musiikki loppujen lopuksi pakenee poplaulun kaavasta. Vaikutelma on karkea mutta onnistunut. Jälleen musiikki onnistuu siinä missä sanat eivät riitä.
Toiseksi albumiin on yritetty rakentaa myös koko levyn kattava kaari kierrättämällä musiikillista ja teemallista materiaalia. Niinpä levyn ensimmäinen piilonumero ”Chinese Sleep Chant” ammentaa yksinkertaisen rytmisen draivinsa ja osan riffistään alkuinstrumentaalin aineksista ja ikään kuin päättää levyn ensimmäisen ”puolen”. Laulua verhoava kaikuhuntu korostaa unenomaisuutta ja samalla vähäisten sanojen kaksijakoisuutta: uni on elintärkeää, mutta hypnoottinen nukkumiskehotus voi tarkoittaa myös vajoamista tyydyttävään, ”mystiseen” passiivisuuteen. Levyn päättävä toinen piilonumero ”The Escapist” tulkitsee ”Life in Technicolorin” uudelleen ilman komppia helkkyvänä tuutulauluna, jossa instrumentaalin todellisuuspakoinen lupaus paljastuu pelkäksi päiväuneksi.
Kauniiksi päiväuneksi voinee sanoa koko albumia. Se antaa pirstaleisille tunnelmakuvilleen ja varovaisen epämääräisille kapinahenkisyyden vihjauksilleen jonkinlaisen yhteisen kehyksen, mikä ei kuitenkaan ole mikään suuri konsepti, vaan pelkkä ripustin. Se yrittää todella kovasti olla jotain enemmän kuin vain valtavirran pop-rockalbumi, jotain suurta ja kekseliästä, mutta silti tuo Coldplaysta alati huokuva outo latteus ja keskinkertaisuus hukuttaa kaiken alleen. Yhtye onnistuu nytkin parhaiten siinä, millä se nousi järkyttävään suosioon, eli kirjoittamalla yksinkertaisen hymnimäisiä (mielellään sanattomia) pop-melodioita, joita hoilaamalla voi saada stadionit raikumaan. Olkoonkin, että onnistunein näistä on ensimmäinen nimikappale, jonka melodian alkuperä on kiistanalainen. Pelkkä maailman stadionien tunteikas täyttäminen ei kuitenkaan tunnu riittävän yhtyeelle, vaan se yrittää olla enemmän, joko aidosta kunnianhimosta tai vastatakseen musiikkiteollisuuden vaalimaa myyttiä rokkareista suurina Taiteilijoina. Kahdeksan vuotta ilmestymisensä jälkeen Viva la Vida or Death and All His Friends on yhtyeen onnistunein yritys yltää myytin tasalle. Valitettavasti.
ÄÄNIJÄLKIÄ 