Elokuvasäveltäjäsuuruudetkin ovat olleet kerran aloittelijoita alallaan, ja usein alalle on ponnistettu vaatimattomista tuotannoista (nykyään vielä yleensä ilman rahallista korvausta). Vuonna 2016 Oscar-palkittu kreikkalainen säveltäjä Vangelis saa varmasti hylättäväkseen runsaasti kaupallisesti tai taiteellisesti ylärimaa tavoittelevia elokuvaprojekteja. Vuonna 1969 Aphrodite’s Child -yhtyeen nuori kosketinsoittaja Evangelos Papathanassiou sen sijaan sai ensimmäiseksi täyspitkäksi toimeksiannokseen ranskalaisen Henri Chapierin esikoisohjauksen Sex Power, kokeellisen elokuvan nuoren hippimiehen eroottisista fantasioista ja etsiskelyistä. Elokuva ei vetänyt suuria yleisöjä teattereihin vuonna 1970, ja vielä vähemmän yleisöä houkutti sen musiikkia sisältävä albumi. Levyn kuriositeettiarvo on noussut samaa tahtia Vangeliksen tähden kanssa, ja albumi tarjoaakin mielenkiintoisen kurkistuksen säveltäjän soolouran alkuun.
Suuri osa levystä rakentuu yhden kepeähkösti romanttisen, hieman italialaissävytteisen teeman ympärille. Vangelis ei juuri varioi teeman tempoa, sävellajia tai rakennetta, vaan sen sijaan aivan onnistuneesti sovittaa sitä pianon, akustisen kitaran, cembalon, kuoron ja ilmeisesti rankasti ronkituista Hammond-uruista loihtimiensa elektronisten sointien yhdistelmille. Tunteellisen diatonisen melodisuuden yhdistäminen eksoottiseen sointiin olikin myöhemmin Vangeliksen tavaramerkki.
Yhdistelmä kuullaan parhaiten toisen teeman käsittelyssä. Kovasti bändikaveri Demis Roussosilta kuulostava ääni laulaa eteerisen, valittavan melodian kaikujen, hälyluuppien ja outojen elektronisten äänien keskellä. Teema vilahtaa myös levyn kokeellisimmalla sävellyksellä, pitkällä lyömäsoitinten soololla, joka on ajan mittapuulla avantgardistinen mutta ei silti vailla rakennetta. Perinteinen melodisuus hyvin epätavallisen säestyksen keskellä muodostaa makoisan yhdistelmän, jolla voi kuvitella kuvitettaneen hyvin elokuvan fantastisimpia jaksoja.
Elokuvan pohjoisafrikkalaisia maisemia taas lienee kuvitettu melko yksitoikkoisilla käsirumpurytmien jaksoilla. Niitä kuullaan kuitenkin myös levyn avaavassa jaksossa, joka ikään kuin esittelee levyn keskeiset sovitukselliset elementit – pianon, kuoron, lyömäsoittimet, elektroniset äänet – ja tarjoaa vielä levyn kolmannen ja komeimman teeman. On sääli, ettei tätä vuoroin kirkkaana helähtelevää ja uhkeana aaltoilevaa melodiaa kuulla levyllä enempää. Sen jälkeen levyn ensimmäinen puolisko on pääasiassa akustista ja aurinkoista pääteeman variointia. Toinen puoli taas painottuu kokeellisempaan materiaaliin, kunnes aivan lopussa pääteema palaa pelkistettynä pianosovituksena elektronisen hälyn ja eteerisen laulun keskeltä. Ehkä aito rakkaus on palauttanut päähenkilön viimein maanpinnalle.
Vangelis ei ole syystä tai toisesta halunnut nostaa tätä levyä unholasta. Musiikillisesti siinä ei ainakaan ole häpeämistä, sillä se näyttää, että suuri kreikkalainen oli jo hyvää vauhtia kehittämässä omaa, heti tunnistettavaa tyyliänsä. Varsinkin aikaisempaa rohkeampi lyömäsoitinten ja kuoro-osuuksien käyttö toistuisi ja kehittyisi albumeilla 666 (1972), Earth (1973) ja Heaven and Hell (1975). Pääteeman kevyt, välimerellinen tarttuvuus, lyömäsoitinten yllättävä käyttö ja erikoisten sävyjen hakeminen ihmisäänillä ja elektroniikalla tuovat hieman mieleen Ennio Morriconen tuonaikaisen tuotannon, olkoonkin että klassisesti koulutetun Morriconen sävellystyyli eroaa muuten selvästi Vangeliksen omalaatuisesta romanttisesta impressionismista. Levyllä on myös riittävästi variaatiota ja draaman kaarta, jotta sitä voi lähestyä kuin puolituntista sävelsarjaa. Tietystä keveydestään ja opinnäytemäisyydestään huolimatta Sex Power on aivan toimivaa kuunneltavaa ilman kuvallista asiayhteyttään, mikä on elokuvamusiikilta jo hyvä saavutus.
Jos halusi kuulla Sex Powerin digitaalisessa muodossa ennen vertaisverkkojen ja YouTuben aikaa, joutui loukkaamaan Vangeliksen moraalisia oikeuksia, kiertämään tekijänoikeuslakia, rikkomaan kansainvälisiä säädöksiä ja tukemaan piratismia ostamalla (sinänsä laadukkaan kuuloisen) monacolaisen piraatti-CD:n. Tältä kiekolta löytyy myös toinen Vangeliksen harvinaisuuksista, vuonna 1972 julkaistu puolituntinen teos ”Fais que ton rêve soit plus long que la nuit”, alaotsikkonsa mukaisesti ”sinfoninen runoelma” (”Poème symphonique”). Sen kuvaama ulkomusiikillinen aihe on Pariisin opiskelijamellakat toukokuussa 1968. Oikeastaan se on musiikillinen kollaasi, jonka kahdessa osassa kuulija pääsee ikään kuin ajelehtimaan katujen kaaoksen ja mellakoijien riemun keskellä erilaisten musiikin, keskustelujen ja äänikuvaelmien katkelmien mukana.
Musiikkiosuuksissa kuullaan toistuvia pätkiä kansan- ja iskelmämelodioista, kaksi naiivin toiveikasta vallankumousrunon laulusovitusta ja Vangeliksen omia teemoja ja tunnelmakuvia. Kaikki tämä esitetään lähes sinfonisella paletilla, johon kuuluu Vangeliksen kosketinarsenaalin lisäksi myös kuoro, viulu ja trumpetti sekä äänitehosteiden kavalkadi. Teos kuvaa yllättävän tunnelmallisesti opiskelijoiden naiivia intoa tahallisen hiomattomalla yhteislaululla, taistelun pauhua ja voitonriemua sinfonisella vallankumousmusiikilla ja jälkikäteen epäonnistunutta ”vallankumousta” nostalgisoivaa asennetta Vangeliksen hyvin hallitsemalla eteerisen sentimentaalisella melodisuudella. Jos Sex Power paalutti perustukset Vangeliksen valtavirtamenestykselle, ”Fais que” näyttää, että iso V oli valmis myös yllätyksellisiin kokeiluihin. Näitä kokeiluja kuultaisiin muun muassa albumeilla Beaubourg (1978) ja Invisible Connections (1985).
ÄÄNIJÄLKIÄ 