Uusiseelantilainen Dragon on jäänyt tuntemattomaksi nimeksi pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta yhtye saavutti 70- ja 80-luvuilla sulavalla stadionrockillaan valtaisaa suosiota Australiassa, jonka suuremmille markkinoille yhtye oli monien toiveikkaiden maanmiestensä tavoin siirtynyt vuonna 1975. Tämän blogin kannalta olennaisia ovat kuitenkin yhtyeen kotimaassaan äänittämät kaksi ensimmäistä albumiaan. Ne eivät menestyneet kaupallisesti, ja yhtyeen myöhemmän sliipatun pop-rockimagon kannalta ne ovatkin hieman ongelmallisia. Sillä kolme vuotta ennen kuin loharit alkoivat lumota massoittain sheiloja ja bruceja, he olivat joukko rähjäisiä hippejä, joiden urkujen hallitsemissa progelauluissa seikkailivat tappajamurot, tatuoidut enkelit ja peloton palomies Pekka.
Universal Radio (1974) on täynnä myöhäispsykedeeliseltä kuulostavia pop-melodioita ja stemmalaulua, joiden välissä utuiset Hammond-urut ja joskus melko vaisu kitarakin karkailevat soolopiknikeille kahden soinnun satumaailmaan. Pahat kielet ovat sanoneet, että uusiseelantilainen rock seuraa melko mielikuvituksettomasti Ison-Britannian menoa viiden vuoden viiveellä, ja Dragonin tyyli kumpuaakin selvästi 70-luvun taitteen urkuvetoisesta ja psykedelian krapulaa kantavasta varhaisprogesta, jota edustivat esimerkiksi yhtyeet Cressida, Gracious ja Beggar’s Opera.
Dragon kyllä pyrkii omaperäisyyteen sekoittamalla soppaansa kaikenlaisia aineksia. Nimikappaleen keskellä kuullaan latinorockhenkinen rumpujakso, ja monin paikoin yhtye leijuu melkeinpä spacerockin malliin löysäämällä otettaan harmonisesta ja melodisesta kaiteesta ja antamalla urkuri Ivan Thompsonin maalailla utuisia pilviä jammailevan rytmin päälle. Tällainen soitto teki yhtyeestä varmasti kysytyn konserttiesiintyjän, mutta varsinkin levyn päättävällä kappaleella ”Avalanche” se kuulostaa lähinnä vanhanaikaiselta happohyppelyltä, joka ei oikeastaan edistä kappaleen asiaa tai tunnelmaa. Toisen levypuolen kolme kappaletta on sovitettu yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta sen sanojen kehno goottiromantiikka ja maailmantuskainen transsendentaalisuuteen viittailu eivät vakuuta. Aiottu suuri musiikillinen julistus jää samoin suutariksi hiomattomuuden ja jäsentymättömyyden takia, vaikka esimerkiksi kappaleessa ”Graves” Thompson taikoo uruistaan esiin hienon kontrapunktisen melodiajakson.
”If you can’t tell tell the singer from the song” Marc Hunter laulaa bändin osin omaelämäkerrallisella kappaleella ”Going Slow”, joka on myös levyn selvin, joskin puolinainen yritys takoa korvaan tarttuva hittikoukku. Valitettavasti kuulija tunnistaa kuilun materiaalin ja esittäjän välillä oikein hyvin, mutta toisaalta kyse oli vasta ensilevytyksestä ja yhtye noudatti omaa neuvoaan kärsivällisestä etenemisestä kohti tähteyttä. Ensimmäisen puolen pitkä kappale ”Patina” onnistuukin jo rakentamaan erilaisista riffeistään ja ajanmukaisesta syntetisaattoritulituksestaan dynaamisemman kokonaisuuden, joka todella tuntuu kehittyvän ja keräävän voimaa loppua kohti.
Kakkoslevyllä Scented Gardens for the Blind (1975) sointia on jo sliipattu ja tukevoitettu huomattavasti. Monet kappaleet toimivat entistä lyhyempien yksiköiden ja tiukempien riffien ehdoilla pyrkien selvästi listoille kelpaavaan tarttuvuuteen. Lyhyemmissäkin kappaleissa kuitenkin Thompson maalailee monimutkaisia syntetisaattorikuviot ja rytmiryhmä siirtelee maalitolppia tyylikkään vähäeleisesti.
Tiiviyden ja tarttuvuuden vastapainoksi yhtye vetää myös sinfonisen progen patikat kaakkoon kolmella kappaleella. ”Sunburst” rakentuu erityisen onnistuneesti komeasti valssahtelevalle melodialle, monitasoisen eläväiselle kosketinsovitukselle ja perus-3/4-tahtilajin hienovaraiselle hämärtämiselle.
”Scented Gardens for the Blind” lainaa nimensä ja ideoita uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen romaanista, jossa tahdonalainen sokeus ja hulluuden luoma sisäinen todellisuus toimivat vastarintana itsetuhoa kohti kulkevan arkitodellisuuden mielipuolisuudelle. Dragonin yritys syvällisyyteen jää melko väkinäiseksi, kuten progebändeillä turhan usein tuppaa käymään, ja ilmeisesti yhtye olikin tässä vain puolivakavissaan liikkeellä, kuin esittämässä odotettua roolia. Toisaalta monien progebändien tapaan se tasapainottaa lyyristä latteutta maukkaalla musiikilla, jonka näteissä laulumelodioissa ja kitaran ja urkujen helisevissä murtosointuverkostoissa kuulee Genesiksen vaikutuksen. Valitettavasti tälläkin kertaa kappale raukeaa minimaaliseen basson ja laulun toisteluun kehittymättä kunnolla mihinkään.
Katuprostituution houkutuksista kertova ”La Gash Lagoon” sen sijaan saavuttaa paljon komeammat tehot samoilla aineksilla. Sähäköiden kitara- ja urkubreikkien jälkeen seuraa hämyinen urkuvetoinen laulusäkeistö. Sen vastineeksi basso esittelee hitaan duurimelodian, joka muistuttaa hieman Genesiksen kappaleen ”Stagnation” fanfaarimaisuutta. Säkeistön toiston jälkeen Todd Hunterin tyypillisen tiukka kolmen nuotin basso-ostinato johdattaa kappaleen sujuvasti hieman nopeampaan, puoliavaruudelliseen kuvioon. Unelmoivat stemmalaulut, joiden toistelu tuo mieleen Yesin, vievät syvemmälle yöelämän epätodellisuuteen. Niiden välissä Ray Goodwinin kitara saa oman vaeltelevan soolonsa, kunnes urut vähitellen tuovat taustalla jauhaneen nopean kuvion päälle toisen Genesis-henkisen marssikuvion vieden kappaletta selkeästi kohti helähtelevää duurihuippua. Huipennusta viivytetään kuitenkin kertaamalla vielä alun breikki rakenteellisen yhdenmukaisuuden nimissä, ennen kuin basson fanfaarikuvio palaa majesteettisesti mellotronilla ja leijailevilla lauluharmonioilla paisuteltuna. Ilmeisesti lovilaguunin lumous on haihduttanut täydellisesti muun todellisuuden.
Musiikillisesti kappaleen kohdistus on johdonmukaisessa kehityksessä kohti massiivisesta huipennusta ja musiikin näennäinen poukkoilu palvelee tätä kasvun asiaa. Toisaalta eeppisen musiikkimuodon yhdistäminen hyvin vulgääriin aiheeseen kertoo ehkä siitäkin, että yhtyeen katse oli kuitenkin muualla kuin progen romanttisissa kasvun ja kokeilunhalun kuvitelmissa. Sydämestä ja aidon kokemuksen pohjalta tulee enemminkin säe ”If you don’t play what the people want / well son, you’re out the door” kappaleessa ”Vermillion Cellars”, jossa yhtye ilmaisee kyllästyneensä hidasteluun. Uuden-Seelannin valtavat ja pahamaineisen riehakkaat pubit saattoivat kuulemma olla kovin darwinistinen koulu rockyhtyeille.
Tähän päättyikin Dragonin flirttailu progressiivisen rockin kanssa. Scented Gardens for the Blind oli tuskin julkaistu, kun yhtye jätti Aucklandin ja progehenkisimmät jäsenensä ja suuntasi kohti Australiaa. Edessä oli pitkä taival täynnä massasuosiota mutta myös sairautta, tragediaa ja idioottimaista itsetuhoa, jota rock-mytologia jaksaa hehkuttaa. Kuitenkin juuri nämä kaksi hieman naiivia ja sekalaista levyä edustavat neljä vuosikymmentä myöhemmin kuultuna kestävämpää perintöä kuin yhtyeen suuret radiohitit kuten ”Rain” tai ”Dreams of Ordinary Men”.
ÄÄNIJÄLKIÄ 